Meidän viimeisimmästä epäonnistuneesta avio-seksin yrityskerrastamme on kulunut vähän yli viikko. Kokonainen viikko tätä samaa vaivaantuneisuuden ilmapiiriä! En käsitä, miten me taas ollaan tässä jamassa. Ainahan meillä on mennyt tuolla saralla huonosti, mutta että näin surkeasti! Näin on mennyt vasta pari vuotta.

Mutta tuo viimeisin kerta, 8 päivää sitten.. olin silloin illalla ihan silmittömän väsynyt, mutta koska hän oli itse vihjaillut jo muutaman viikon siihen suuntaan, että mieli tekisi, niin ajattelin ylittää itseni ja uskaltautua tekemään aloitteen, väsymyksestä huolimatta. Liekö osansa omalla kipinälläni myös tuossa ihastumisessa, josta sain voimaa, lähinnä siihen, että ymmärsin myös sen, että minullahan on jo mies, mies joka on kuitenkin ollut rinnallani hyvinä ja huonoina aikoina ja muistin myös sen, että rakastaminen on tunnetila. Jos tahtoo, niin saa. Jos tahtoo haluta toista niin haluaa. Ja päätin haluta, päätin rakastaa. Joten aloitin tosiaan silittelyllä, koitin kehollani viestittää sitä, miten nytkin häntä halusin ja miten ihana hän on. Kaikki meni hyvin ja hän ei minua torjunut… tunsin kyllä tälläkin kerralla, miten pehmeä hän kädessäni on ja miten paljon sain tehdä töitä että sain hänet kovettumaan. Mutta sehän on tuttua, hän ei koskaan ole syttynyt lähelläni tekemättä mitään, joten osaan jo odottaa kunnon töitä. Kuten nytkin. Mutta sain hänet tosiaan kovettumaan ja koin että hänkin halusi, mutta vain hetken. Se kovuus kesti vain pienen hetken.. ja katosi. Hän yritti jatkaa, sanoi jotain hermostumisesta ja halusi kiihottaa minua. Eipä minua olisi tarvinnut, minähän sytyn hänen käsissään edelleenkin todella nopeasti, enkä voinutkaan antaa hänen viedä minua loppuun asti käsillänsä sillä halusin tuntea mieheni vartalon lähelläni ja nauttia siitä läheisyydestä, saada siitä voimaa. Mutta yrityksistäni huolimatta hänen erektionsa katosi kokonaan. 

Olin järjettömän pettynyt. Tiedän, tiedän, tein siinä virheen, että koin vain pakonomaisen tarpeen päästä tilanteesta enää pois. Säntäsin vessaan ja halusin pestä itseni. Hän yritti tulla perässäni ja halusi selittää tilanteen. Miten kovasti kuulemma hermostutti. Kysyin että mikä? Mikä ihme minussa voi hermostuttaa? Olen ollut tässä jo pian 11 vuotta, miten minua voi vielä pitää liian jännittävänä? Tai tätä tilannettakaan? Ollaanhan me seksiä harrastettu, ei ehkä niin hyvin ja onnistuneesti mutta ollaan kuitenkin harrastettu. Mikä tästä tekee niin vaikeata?

Viime yö meni taas niin kuin yöt viimeisen viikon ajan nyt ovat menneet: huonosti. En millään saanut unta, vaan pyörin sängyssä pikkutunneille saakka ja kuuntelin sinun kuorsaustasi. Miksi sinun onkin täytynyt alkaa kuorsata?? Ärsyttävä tapa! 
Jo illalla alan pelätä nukkumaan menoa… ajatuskin siitä että joudun halaamaan ja suukottamaan sinua, se ahdistaa. Enkä pysty nukkumaan alasti vieressäsi enää, vaan jätän pyjaman päälle. Nämä viimeiset torjunnat ovat aiheuttaneet sen, että on vaikea käyttäytyä enää normaalisti. 
Viimein se kuiten eilenkin koitti se hetki, hetki jolloin on annettava se halaus ja suukko. Onneksi et eilen hokenut sitä” rakastan sinua” lausetta; en tiedä mitä ja miten olisin vastannut.
Aamulla sitten on ihana herätä, uuteen viikkoon ja päivään väsyneenä kuin mikä. 
Lapsetkin vaistoavat tämän maanantai-aamun hehkeyden, molemmat olivat myös huonolla tuulella ja kiukuttelivat minkä ehtivät siinä puolessa tunnissa ennen päiväkotiin lähtöä. Varsinkin nuoremmalla oli taas hankaluuksia vaatteiden kanssa, ihan turha siinä on äidin yrittää auttaa kun toinen huutaa vain että ” ITSE. Mene pois”. 
Kunpa tuo ikä menisi pian jo ohi, on raskasta joka päivä kokea uudestaan ja uudestaan samat hommat, samat riidat, samat kiukkukohtaukset ja lähes samoissa vaiheissa päivää. Lapsi ressukka. Äiti ressukka.

Päiväkotiin kuitenkin jotenkin suoriuduttiin ja liki ajallaan, ei edes myöhästytty aamupalalta. Palatessani autolla kotiin näin jalkakäytävällä naisen ja saksanpaimenkoiran, nainen koulutti koiraansa joka hyvin nätisti istui sivulle, seurasi ja pysähtyi käskystä. En tiedä, mikä hitto iski, alkoi itkettämään hitosti. Nyyhkin itsekseni autossa ajatellen, että minä en koskaan enää saa olla tuokaan nainen. Sillä enhän minä saa sakemannia, vaikka kuinka haluaisin. Sillä minun mieheni ei halua!
On niin paljon asioita joista olen luopunut, ihan vain koska hän ei halua. On muutettu koska hän on halunnut, mikähän siinä onkin, että en enää kestä, että hän on erimieltä kanssani. Olen jotenkin sopeutunut vain siihen mitä hän tahtoo. En osaa enää pitää puoliani. On kuin lamaantunut olo, jos jostain tulee vääntöä.

Minä esimerkiksi rakastan eläimiä. Haluaisin että lapsillakin olisi mahdollisimman paljon koira -kokemuksia, että he saisivat olla eläinten parissa ja oppia eläimiltä rauhallista käyttäytymistä, vastuuntuntoa ja saisivat vastavuoroisesti eläimen ehdottoman ystävyyden, luottavaisuuden.
Mutta… hän ei halua koiraa perheeseen. Siitä olisi liikaa vaivaa. Hänelle. Hänelle, joka harvoin edes on kotona. Mutta ne karvat puvunhousuissa ja tummassa takissa, uskon että se häntä häiritsee. 

Hänelle, joka harvoin edes on kotona. Mutta ne karvat puvunhousuissa ja tummassa takissa, uskon että se häntä häiritsee. Johan hän seurustelun alussakin sanoi, ettei voi kuvitella asuvansa koiran kanssa samassa huushollissa. Hölmö kun en ottanut tosissani!
Samoin pidän kissoista, hän ei voi sietää ja on allerginen. Hevoset sama juttu. Eli eipä meillä nyt koiraa, kissaa, eikä hevosta ole. Tuskin näistä mitään tulee olemaankaan. En jaksa enää yrittää. En tässä elämässä.
Turha minun on sitten selittää, miten tärkeitä ne eläimet minulle ovat, ja kuinka paljon niistä saan voimaa, saatikka iloa, tulee se hyvä kuntokin sieltä lenkkipolulta. Mutta me olemme niin erilaisia, niin järjettömän erilaisia.

Aivan kuin tuon seksinkin kanssa..
Minä nautin siitä, minulle se ON tärkeää.
Hänelle se ei ole, eikä hän voi ymmärtää, miten se voi olla jollekin NIIN tärkeää. Tunnen itseni jo niin likaiseksi naiseksi, huonoksi ihmiseksi ja jotenkin moukaksi. Kun kehtaankin haluta.

Me olemme aivan suossa tuon läheisyyden kanssa. Miten me voimmekin olla?
Ulkoisesti kaikki on niin hyvin.

Seuraavana iltana sitten tapasinkin jo seuraavan, vähän varttuneemman tyypin, joka oli jo kanta-asiakkaamme. Hän kävi ruinaamassa treffeille ja suostuin viimein, kun en edes uskonut tyypin toteuttavan aiettaan siitä että noutaa mut asuntoni pihalta seuraavana sunnuntaina iltapäivästä. 

Hän kuitenkin seuraavana päivänä ilmestyi.. olin juuri tupakalla parvekkeella kun pikkuveljeni hihkaisi että tuolla alapuolellamme on auto ja kuski joka tuijottaa meitä, että ihan kuin olisi odottamassa jotakuta.. Kurkkasin alas ja muistin samalla, että hitto! Mullahan oli sovittu treffit. Eikun takki päälle ja menoksi. Siinä sitä sitten autossa istuin hiljaisena tyttönä. Oli outoa treffata ketään ihan selvinpäin. Vieläpä niin, että toinen on tavallaan tuttu ja monet kerrat juteltu mutta silti kuitenkaan ei tiedä hänestä yhtikäs mitään. Mentiin leffaan, tyyppi oli valinnut niinkin romanttisen elokuvan katsottavaksi kuin Daredevill, ei sitten pätkääkään makuuni, ei edes Ben Affleck. Mutta kyllähän siitä sitten jotakin jutunjuurta saatiin. 
Vaikka alku oli tosi nihkeä niin jotenkin se sulaminen vain tapahtui ja ennen kuin huomasinkaan niin minulla oli vakituinen töistä noutaja ja aika nopeaan huomasin olevani todella kiinnostunut ja jos vielä pikkuisen aikaa olisi ehtinyt mennä niin olisin varmaan voinut rakastuakin. Vaikka hän oli minua 14 vuotta vanhempi, niin ei se missään näkynyt eikä tuntunut! Hän sai minut tuntemaan itseni huolehdituksi, oli hellä ja huomioonottava. Harmillista vain, että tajusin sen sitten liian myöhään.. Olin jo ehtinyt kyllästyä miehen käytökseen, eritoten siihen, että hänellä oli vasta mennyt sukset ristiin poikansa äidin kanssa ja he olivat mielestäni liian paljon tekemisissä. Muutenkin kuin vain yhteisen lapsen asioissa. (itselläni kun ei lapsia ollut niin en silloin ymmärtänyt tuota kuviota).  Lisäksi hän teki outoja valintoja illanviettojensa suhteen. Meni kuin tuulispää poikien kanssa radalla, valehteli menoistaan ja kuitenkin minun olisi illan lopuksi pitänyt olla odottamassa. Eihän se minulle silloin sopinut. Olin liiaksi sinkku, liiaksi vielä menojalka vipatti ja liiaksi näin tarjontaa joka puolella, oli niin paljon läpikäymättömiä vaihtoehtoja.
 Emme kumpikaan osanneet oikein aloittaa sitä sitoutumista emmekä koskaan oikein käsitelleet sitä, että mikä se meidän suhteemme sitten loppujenlopuksi olikaan. Tunsin kai itseni ja asemani uhatuksi hänen lapsensa äidin vuoksi ja niiden hänen ystäviensä vuoksi jotka vihjailivat minun olevan hänelle liian nuori ja vain tilapäinen ratkaisu; hyvää seksiseuraa mutta en muuta. Siihen kun sitten lisätään se, että oma elämä oli täysin sekaisin, siis niin sekaisin kuin olla voi, niin eihän siitä mitään tullut, eikä ehkä olisikaan tullut. Loppu vain oli vähän ikävä ehkä.. olin menossa yöksi taas yökerhoon töihin, hänen piti hoitaa poikaansa se ilta, emme ehtineet edes päivällä nähdä. Edellisenä päivänä hän tosin oli pikaisesti löytänyt aikaa näkemiselleni, ihan vain kertoakseen että oli lähdössä kaverinsa kanssa seuraavalla viikolla saksaan hakemaan mersunsa lastua. Alkoi välittömästi vituttaa äärettömästi, siis että kiitos vain tiedosta, viikoksi reissuun ja siitä mainitaan ohimennen. Mutta tajusin siinä samalla, että koska en ole hänen elämässään niin kovinkaan tärkeällä sijalla, niin minulle ei ehkä tarvitse kertoa aikaisemmin tai kysyä mitään lupia ainakaan. Silloin päätin, että elämä se jatkuu minullakin ja ei tähän kannata varmaan enempiä panostaa sitten täälläkään päässä..

Noh, sitten seuraavana iltana siis minun piti mennä töihin, oli hirvittävän vilkas ilta ja asiakkaita ravintolaan tuplasti enempi olisi ollut tulossa kuin mitä pystyttiin ottamaan sisään. 
Siitä jonosta sitten tupsahti narikkaan myös tuo moottoripyörän ostoiltani tanssikaveri, niin fressinä ja nuorena että! Melkein olisin voinut kuolata jos koira olisin ollut. 
Todella söpö ilmestys ketjuineen ja pörröisine hiuksineen. Koitin pitää pokkaani ja moikkasin, vaikka teki mieli vain tyhmänä irvistellä. Jono kuitenkin seisoi tyypin takana joten ei siinä ollut aikaa kummoisesti jäädä juttelemaan. Hän yllätti minut ja kysyi saisiko numeroni. Kerroin, että en anna numeroani tuntemattomille miehille, varsinkaan alkuillasta, sillä loppuillasta kuitenkin näen miten nämä ovat vonkuneet itselleen petiseuraa. 

Mutta, että jos hän yöllä yksin lähtee, niin voin numeron antaa tai ottaa. Tarkalleen hän kysyi näin: ” soittaisitsä mulle jos mä jätän mun numeron?”. Johon minä siis ” katotaan, jos lähet yöllä yksin kotiin”
Hän lähti viettämään iltaa kavereidensa kanssa ja minä jatkoin hommiani. 
Aina iloisella mielellä tasan siihen hetkeen asti, kun näin että ns. miesystävänihän se sinne myös ilmestyi omien kavereidensa kanssa. Voi helvetti! Ajattelin. Olisipa pitänyt arvata että tämmöinen lapsen hoitoilta sitten. Olin aivan raivoissani. Otin hänen takkinsa kylmäeleisesti ja vein narikkaan. En juurikaan puhua pukahtanut. Toivotin tietysti hauskaa iltaa sitten vain. 

Jossain vaiheessa myöhemmin kun tilanne ovella ja jonossa vähän helpotti niin hän tuli käymään juttelemassa. Selitti vain, että ”älä ole vanhalle juopolle vihanen” . 
Muistan sen varmaan ikuisesti. Muistan jopa hänen ilmeensä. En vain tänäkään päivänä osaa sanoa, että mikä siinä ilmeessä oli se juttu, miksi sen muistan. Enkä vieläkään tiedä, mitä hän ajatteli minusta. 
Joskus jälkeenpäin koitin kerran ottaa yhteyttä ja kysyä, mutta ei hän ole halunnut kanssani jutella. Joskus ajattelin, sitten kun vähän itse kasvoin henkisesti, että olisiko hänellä kuitenkin ollutkin syvempiä tunteita minua kohtaan ja siksikö hän sinne kuppilaan tuli, että näki minut??
Sillä täytyihän hänen tietää että kun olen siellä töissä niin varmasti hänet näen siellä. Mutta luuliko tekevänsä minut iloiseksi kun näen hänet? En tiedä, enkä koskaan siis tule tietämään..
Kerroin vain siinä sitten hänelle, että minulle ei tehdä näin ja että se on sitten hyvää reissua vain!  

Kerran näimme myöhemmin, kävimme katsomassa hänen venettäänkin mutta vaikka olisin vielä ehkä halunnut selvittää koko sotkun, en sitä osannut tehdä. En osannut nöyrtyä. Voi nuoruutta.

Tuona samana iltana sitten kuitenkin minun tuleva aviomieheni, valomerkin aikaan ilmestyi hymy huulillaan, tai pitäisikö sanoa humalaisilla huulillaan, siihen narikkaan ja toi minulle puhelinnumeronsa ja sanoi että ”!kato mä lähden ny yksin”. Otin numeron ja lupasin joskus soittaa..

Vaan jo samana yönä, jostain syystä, kun aamulla viiden aikaan lähdin töistä ajamaan kotiin niin jotenkin tulin laittaneeksi sitten hänelle viestin että ”tässä mun numeroni kun sen kerran halusit”.

Siitä se sitten lähti. Meidän tarinamme. Pikkuhiljaa. Tai oikeasti se alkoi kyllä todella ryminällä.
En osaa sanoa, miksi. Ei pienintäkään ymmärrystä asiasta. Ehkä se, että kun tuon vanhemman miehen kanssa se suhde oli mitä oli.. ja vaikka omat tunteet olivat niin vahvat, tai ehkäpä juuri siksi kun ne olivat vahvat ja ne joutui torjumaan, niin ne tunteet jo tavallaan olivat siellä valmiina. Ja kun toinen, sopiva mies sattui kohdalle niin pum! Siinä sitä sitten oltiinkin.
Mieheni oli alkuun vain hieman menevä, koko ajan menossa, milloin minnekin ja aina maistui olut. Mutta toisaalta, näin heti hänestä millainen hän oli, sekä selvin päin että humalassa ja että miten hauskaa meillä molemmissa tavoissa aikaa viettäen oikeasti olikaan. 

 

Me mieheni kanssa ihastuimme toisiimme liki 11 vuotta sitten. Työskentelin silloin yökerhon portsarina ja narikkatyttönä. Sinä perjantai-iltana olin lähtenyt yksin juhlimaan sitä että olin ostanut moottoripyörän.

Moottoripyörän ihan vain siksi kun tätini sai miehen moottoripyörän ansiosta, heti löyty ukko rinnalle kun harrikan osti. No, mulla ei ollut varaa ihan harrikkaan.. Honda sai piisata. Mutta niin se vain ukko ilmaantui minunkin elämääni heti kun soppariin tuli nimi! Vaikka ei mulla kyllä ollut korttiakaan sitä prätkää ajella :-).

Ehkä se oli se minun iloinen naamani sinä iltana, joka teki mieheeni vaikutuksen. Mene ja tiedä. Noh, siinä me juteltiin ilta ja suurin osa on mennyt minulta ihan ohitse, sillä en ehkä silloin ajatellut muuta kuin että todella komea nuori mies, mutta aivan liian nuori minulle. En siis enempiä viitsinyt yrittää. Oli vain kiva tanssia ja jutella. Kerroin olevani samaisessa juottolassa töissä ja että se paikka on mulle kuin olohuone, enempi vietinkin siellä silloin aikaani kuin oman asuntoni olohuoneessa. Johtui kyllä ehkä myös siitä että rahapulan vuoksi asuin entisen mieheni kanssa kimppa-asunnossa. Ei ihan mikään ideaaliratkaisu ainakaan deittailun kannalta! Ei mitään yövieraita, oli ollut sopimuksemme silloin kun samaan asuntoon pakosta jouduimme. Se pitikin, likipitäen..

Mutta joo, aikamme kun oli siinä juteltu niin oli aika heittää heipat ja lähteä molemmat erisuuntiin. En uskonut että näen tuota miestä enää, vaan ei se jäänyt kalvamaan, olihan noita miehiä tarjolla joka ikinen ilta ihan riesaksi asti.

 

Avaan netin ja etsin jälleen googlen kautta kuvasi… tuttu kihelmöinti valtaa vartaloni kun katson silmiäsi, poskiasi, huuliasi. Kaikki sinussa vaikuttaa minuun niin voimakkaalla tavalla. En voi ymmärtää miten minulle voi käydä näin. En ole koskaan uskonut hullaantumiseen hetkessä. Ja silti minulle itselleni taisi käydä juuri niin. Juuri niin, mistä olen muille saarnannut; hetken hullaantumisesta. Mutta enpä voinut pahimmissa painajaisissanikaan kuvitella että se todella tuntuu näin vahvasti. 
Tietysti järkevänä ihmisenä samalla mietin syitä tähän ilmiöön. Miksi? Miksi? Ja miksi juuri sinä?
Katson kuviasi, ihastelen käsiäsi ja voin suorastaan kuvitella miltä kosketuksesi noilla käsillä tuntuisi ihollani.

Voi helvetti! Olen kuin se vanha nainen hunningolla. Mies, jonka kanssa en ole koskaan, ikinä vaihtanut sanaakaan, joka ei tiedä edes olemassaolostani. Ja hän saa aikaiseksi tämmöisen tunnemyrskyn. Miten säälittävää!

Varmaan sadannen kerran klikkaan linkkiä, jossa säestät itseäsi kitaralla ja laulat ja äänesi nostattaa jopa haituvat ihokarvani pystyyn. En kykene kuin tuijottamaan sinua ja nauttimaan äänestäsi. Laitan silmät kiinni ja kuvittelen katsovani silmiisi silloin liki viikko sitten. Jos vain olisin tajunnut että se ilta oli tilaisuuteni, jos vain en olisi näin hemmetin saamaton, olisi pitänyt koittaa jutella kanssasi. Kyllä sinäkin minua katsoit, en voinut kuvitella sitä jännitettä?

Tätä huumaantumisen tunnetta on nyt jatkunut jo lähes viikon. Kyllähän minä aikuisena naisena tiedän, että tämä on niin lapsellista ja olen joskus nuorempana kokenut lähes samanlaisen tunteen. Sen kihelmöinnin ja tarpeen nähdä toista koko ajan, ruoka ei maistu ja keskittyminen mihin tahansa muuhun kuin toisen ajatteluun, on heikkoa. Mutta että nyt! Liki 40 vuotiaana. Naimisissahan minä olen, herranjestas! Mutta järki ja tunteet; ne eivät toimi yhteen näköjään. 

Mietin, teenkö väärin taas miestäni kohtaan. Toisaalta, enhän minä tätä ole valinnut. En ole halunnut ihastua näin johonkin toiseen ihmiseen. Olisin halunnut olla ihastunut omaan mieheeni ikuisesti, olla rakastunut ja rakastaa. Se ei vain mennytkään niin. Ei niin kuin minä olisin halunnut. Sillä tässä suhteessa on kaksi ihmistä. Kaksi erilaista ihmistä erilaisine toiveineen ja haluineen.