Viime yö meni taas niin kuin yöt viimeisen viikon ajan nyt ovat menneet: huonosti. En millään saanut unta, vaan pyörin sängyssä pikkutunneille saakka ja kuuntelin sinun kuorsaustasi. Miksi sinun onkin täytynyt alkaa kuorsata?? Ärsyttävä tapa! 
Jo illalla alan pelätä nukkumaan menoa… ajatuskin siitä että joudun halaamaan ja suukottamaan sinua, se ahdistaa. Enkä pysty nukkumaan alasti vieressäsi enää, vaan jätän pyjaman päälle. Nämä viimeiset torjunnat ovat aiheuttaneet sen, että on vaikea käyttäytyä enää normaalisti. 
Viimein se kuiten eilenkin koitti se hetki, hetki jolloin on annettava se halaus ja suukko. Onneksi et eilen hokenut sitä” rakastan sinua” lausetta; en tiedä mitä ja miten olisin vastannut.
Aamulla sitten on ihana herätä, uuteen viikkoon ja päivään väsyneenä kuin mikä. 
Lapsetkin vaistoavat tämän maanantai-aamun hehkeyden, molemmat olivat myös huonolla tuulella ja kiukuttelivat minkä ehtivät siinä puolessa tunnissa ennen päiväkotiin lähtöä. Varsinkin nuoremmalla oli taas hankaluuksia vaatteiden kanssa, ihan turha siinä on äidin yrittää auttaa kun toinen huutaa vain että ” ITSE. Mene pois”. 
Kunpa tuo ikä menisi pian jo ohi, on raskasta joka päivä kokea uudestaan ja uudestaan samat hommat, samat riidat, samat kiukkukohtaukset ja lähes samoissa vaiheissa päivää. Lapsi ressukka. Äiti ressukka.

Päiväkotiin kuitenkin jotenkin suoriuduttiin ja liki ajallaan, ei edes myöhästytty aamupalalta. Palatessani autolla kotiin näin jalkakäytävällä naisen ja saksanpaimenkoiran, nainen koulutti koiraansa joka hyvin nätisti istui sivulle, seurasi ja pysähtyi käskystä. En tiedä, mikä hitto iski, alkoi itkettämään hitosti. Nyyhkin itsekseni autossa ajatellen, että minä en koskaan enää saa olla tuokaan nainen. Sillä enhän minä saa sakemannia, vaikka kuinka haluaisin. Sillä minun mieheni ei halua!
On niin paljon asioita joista olen luopunut, ihan vain koska hän ei halua. On muutettu koska hän on halunnut, mikähän siinä onkin, että en enää kestä, että hän on erimieltä kanssani. Olen jotenkin sopeutunut vain siihen mitä hän tahtoo. En osaa enää pitää puoliani. On kuin lamaantunut olo, jos jostain tulee vääntöä.

Minä esimerkiksi rakastan eläimiä. Haluaisin että lapsillakin olisi mahdollisimman paljon koira -kokemuksia, että he saisivat olla eläinten parissa ja oppia eläimiltä rauhallista käyttäytymistä, vastuuntuntoa ja saisivat vastavuoroisesti eläimen ehdottoman ystävyyden, luottavaisuuden.
Mutta… hän ei halua koiraa perheeseen. Siitä olisi liikaa vaivaa. Hänelle. Hänelle, joka harvoin edes on kotona. Mutta ne karvat puvunhousuissa ja tummassa takissa, uskon että se häntä häiritsee. 

Hänelle, joka harvoin edes on kotona. Mutta ne karvat puvunhousuissa ja tummassa takissa, uskon että se häntä häiritsee. Johan hän seurustelun alussakin sanoi, ettei voi kuvitella asuvansa koiran kanssa samassa huushollissa. Hölmö kun en ottanut tosissani!
Samoin pidän kissoista, hän ei voi sietää ja on allerginen. Hevoset sama juttu. Eli eipä meillä nyt koiraa, kissaa, eikä hevosta ole. Tuskin näistä mitään tulee olemaankaan. En jaksa enää yrittää. En tässä elämässä.
Turha minun on sitten selittää, miten tärkeitä ne eläimet minulle ovat, ja kuinka paljon niistä saan voimaa, saatikka iloa, tulee se hyvä kuntokin sieltä lenkkipolulta. Mutta me olemme niin erilaisia, niin järjettömän erilaisia.

Aivan kuin tuon seksinkin kanssa..
Minä nautin siitä, minulle se ON tärkeää.
Hänelle se ei ole, eikä hän voi ymmärtää, miten se voi olla jollekin NIIN tärkeää. Tunnen itseni jo niin likaiseksi naiseksi, huonoksi ihmiseksi ja jotenkin moukaksi. Kun kehtaankin haluta.

Me olemme aivan suossa tuon läheisyyden kanssa. Miten me voimmekin olla?
Ulkoisesti kaikki on niin hyvin.